mielipide / toukokuu 3, 2011 - 15:57

Pakkoruotsikysymys jakaa Suomen

Salla Nazarenko

Suomen ruotsinkielisen vähemmistön asemasta on tullut kuin huomaamatta elämää suurempi kysymys Suomessa. Pakollista ruotsin opiskelua vastustavat ovat ahdasmielisiä rasisteja, sen kannattajat liberaaleja älykköjä.

Aihe on herkullinen ja siitä riittää populistista lypsettävää molempien laitojen edustajille. Harva kuitenkin pystyy katsomaan tilannetta viileästi ja etäältä. Jokaisella on asiasta mielipide.

Pakkoruotsin vastustajien mielestä kansainvälistyvä maailma edellyttää valinnan vapautta. Koululaisilla pitäisi olla mahdollisuus opiskella venäjää, saksaa tai ranskaa ruotsin sijasta. ”Ruotsalaisten kollegojen kanssa puhumme aina englantia”, kuuluu bisnesmaailman argumentti.

 

Pakkoruotsin kannattajat muistuttavat, että juuri ruotsinkieliset tekivät Suomesta Suomen. Autonomian ajan ruotsinkielinen eliitti rakensi itsenäistä valtiota ja nosti myös suomen kielen arvoiseensa asemaan. ”Ruotsi on Suomen DNA:ssa”, sanoo eräs ystäväni.

Venäjä ei jostain syystä tuohon DNA:han mahdu, vaikka juuri tsaarin Venäjä loi pohjaa itsenäisyydelle suomalla Suomelle autonomian, ja vaikka itsenäisyyden Suomelle lahjoitti toveri Lenin. Kielen hyödyllisyys tai hyödyttömyys ei kuulemma ole mikään argumentti.

Kyseessä ovat suuret arvokysymykset, paljon suuremmat kuin se, tuleeko joensuulainen levyseppähitsaaja koskaan puhuneeksi ruotsia.

 

Olen itse asunut nyt vuoden Suomen ruotsinkielisellä alueella Ahvenanmaalla. Ahvenanmaa sai Suomen itsenäistymisen jälkimainingeissa 1921 laajan autonomian, johon kuuluu myös ja nimenomaan kieli.

Ahvenanmaa on kaksikielisen Suomen ainoa yksikielinen alue. Yksikielisyyttä on perusteltu tarpeella suojata Ahvenanmaan omaa kulttuuria.

Järjestelmään kuuluu myös suorastaan omituisen protektionistisia piirteitä: maanomistusta ja yrittäjyyttä rajoitetaan niin, että vain viisi vuotta maakunnassa asunut ”riittävän hyvin” ruotsia osaava saa ostaa rantamaata ja perustaa muita kuin perheenjäseniä työllistävän yrityksen.

Lopputulos a) on maailman parhaiten suojeltu ja taloudellisesti hyvinvoivin vähemmistö.

Lopputulos b) on ahdasmielinen, suomenkielisiä syrjivä ja avoimen nepotistisesti hallittu saari, jolle manner-Suomen rahallinen tuki kyllä kelpaa, mutta jossa suomen kieltä ja sen puhujia sopii halveksia avoimesti.

 

Ennen tänne muuttoani oma asenteeni pakkoruotsiin oli välinpitämättömän salliva. Kieli kuin kieli on hyvästä, ja onhan Suomi kaksikielinen.

Nyt olen toista mieltä. Kiitos Ahvenanmaan, jossa suomea ei ole pakko kouluissa opiskella, Suomi ei ole kokonaan kaksikielinen

 täältä löytyy 27 000 asukkaan yksikielinen maakunta.

Suomi on pinta-alaltaan suuri maa, ja Suomessa on erittäin selkeät alueet. On itä ja länsi, etelä ja pohjoinen. Ruotsia lähellä oleva, osittain ruotsinkielinen länsi; hallinnon ja talouden keskus etelä; Venäjän läheisyydestä hyötyvä itä ja turismia kiivaasti kehittävä alikehittynyt pohjoinen.

 

Etelä ja länsi tarvitsevat ruotsia, pohjoinen ja itä eivät.

Miksi se on niin vaikeaa sanoa ääneen? Pakkoruotsin poistamisen ei tarvitse liittyä hallinnon kaksikielisyyteen. Suomi on kaksikielinen maa perustuslaissa.

Täällä on kaksikielisiä kouluja, yliopistoja, palveluja

 mutta ne ovat siellä, missä niitä tarvitaan, eli etelässä ja lännessä. Mutta kun joku erehtyi oikeasti työstämään sitä mahdollisuutta, että idän koululaiset saisivat valita jonkun muun kielen kuin ruotsin, kiistasta tuli nanosekunnissa poliittinen. Venäjä vs. ruotsi, stagnaatio vs. progressio, Stalin vs. Alfred Nobel.

Suomi on valtiona vielä kovin nuori, ja monet asiat ovat meillä vaikeita käsitellä. Erityisen vaikeita ovat kysymykset, jotka liittyvät entisiin kolonisoijiimme

 Ruotsiin ja Venäjään.

Hiljalleen kuitenkin koittaa aika, jolloin keskustelusta voi tulla käytännöllistä ja helppoa, ja silloin ruotsin kielestäkin ehkä voidaan puhua sen oikealla nimellä: skandinaavisena kielenä, jota joku arjessaan tarvitsee ja joku taas ei. 

0 kommentit