mielipide / huhtikuu 19, 2011 - 15:00

Paluumuutto varmistanut suomalaisuuden säilymisen

Mirja Kemppinen

Veikko Leväniemi pohti 20.10.2010 ilmestyneessä lehdessä, oliko inkeriläisten paluumuutto Suomeen inkeriläisyyden pelastus vai virhe. Hän toi esille paluumuuton ns. elintasosiirtolaisuussyyt ja totesi, että osalla paluumuuttajista kotoutuminen ei ole sujunut ongelmitta. Kumpaakaan väitettä ei voi pitää täysin vääränä, vaikka valtaosa tuntemistani paluumuuttajista onkin sopeutunut jopa erittäin hyvin.

Haluaisin kuitenkin kertoa omat kokemukseni ja näkemykseni asiasta. Muutin Suomeen vuonna 2000. Muuton syynä eivät olleet elintasoon liittyvät syyt, vaan syy oli perin inhimillinen: vanhempani olivat muuttaneet vuotta aikaisemmin Suomeen ja lapsen syntymän jälkeen kaipasin heidän tukeaan ja apuaan. He olivat puolestaan muuttaneet Suomeen tänne aikaisemmin muuttaneiden sisarustensa houkuttelemina.

Voinkin todeta, että inkeriläiseen kulttuuriin vahvasti liittyvä sukulaisrakkaus ja sukukeskeisyys on ollut merkittävänä tekijänä paluumuutossa. Sama ilmiö on nähty inkeriläisten historiassa myös aiemmin, Viroon ja Karjalaan suuntautuneissa muuttoaalloissa.

Toisena merkittävänä tekijänä, joka usein jää paluumuuton arvostelijoilta huomioimatta, on ollut monien paluumuuttajien aito halu varmistaa lastensa suomen kielen taito ja suomalaisen identiteetin säilyminen. Paluumuuton laajuuteen on vaikuttanut myös Inkerin kansan historia: juuriltaan revityn kansan on ollut suhteellisen helppoa siirtyä taas uusille asuinsijoille.

”Inkeriläisten paluumuutto heikentää merkittävästi Inkerin elpymistä Stalinin ja toisen maailmansodan aiheuttamista menetyksistä”, Veikko Leväniemi esittää ikään kuin syytöksenä. Todettakoon tähän, että noista ajoista on kulunut sentään jo yli puoli vuosisataa ja tämä huomioon ottaen paluumuuton vaikutus Inkerin elpymiseen on selvästi yliarvioitu. Inkeriläisten on ollut mahdollista muuttaa Inkeriin jo vuodesta 1956, silti vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan Inkerissä asui vain vajaa kolmannes kaikista Neuvostoliiton inkerinsuomalaisista.

Itse oleskelin pidemmän aikaa äitini synnyinseudulla Keltossa 1990-luvun alussa, jolloin toimin mm. isosena Kelton kirkon järjestämillä lastenleireillä. Kelton kirkon toiminta oli mielenkiintoista ja siinä sain aidon kosketuksen vanhempieni synnyinseutuun.

Kelton kumpuilevat maisemat ja kirkon ympäristö olivat kauniita. Silti isompien asutusten harmaat elementtitalot ja joka paikassa kuuluva venäjän kieli eivät antaneet aihetta edes harkita muuttoa sinne. Minun, kuten monen muunkin Karjalassa kasvaneen inkeriläisen, sielunmaisemat ovat Karjalassa. Inkeri on minulle rakas esi-isien maana, jonka olen oppinut tuntemaan vanhempieni ja isovanhempieni kertomuksista sekä kirjallisuudesta. Sitä, suomalaista, Inkeriä ei enää ole.

Mutta onko muutto Suomeen sitten pelastanut inkeriläisyyden? Haluaisin korostaa, että esitän seuraavaksi vain oman subjektiivisen näkemykseni ja kunnioitan niiden inkeriläisten ratkaisua, jotka ovat päättäneet jäädä Venäjälle.

Minulle inkeriläisyys merkitsee ennen kaikkea äidinkieltäni (suomen kieltä ja sen inkerin murretta), luterilaista uskontoa, sukuyhteisöä sekä tietoisuutta kansani historiasta. Inkeriläisyyden pelastamiseksi tai säilyttämiseksi miellän näiden asioiden ja arvojen siirtämistä lapsille. Kun tarkastelen Leväniemen esittämää kysymystä tältä kannalta, vastaukseni on ”Kyllä.”

Suomeen paluumuuttaneiden lapset ovat oppineet suomen kielen jopa siinä tapauksessa, jos vanhempien suomen taito on ollut heikko tai puuttui kokonaan. Aikuiset ovat saaneet mahdollisuuden parantaa äidinkielentaitoaan tai oppia suomen kielen alusta. Vanhempi polvi on puolestaan voinut nauttia äidinkielellään tarjottavista palveluista. Ja vaikka vunukat eivät oppisikaan puhumaan inkerin murretta, he kuitenkin kuulevat sitä isovanhemmiltaan ja ymmärtävät sitä.

Luterilainen uskonto on tärkeä osa Inkerin suomalaisten identiteettiä. Suomeen muutto on tarjonnut inkeriläislapsille mahdollisuuden saada kokonaisvaltaista uskontokasvatusta, johon ei useammalla Venäjällä kasvaneella inkeriläissukupolvella ollut mahdollisuutta. Kaikki inkeriläislapset voivat Suomessa opiskella evankelisluterilaista uskontoa koulussa ja käydä rippikoulun.

Varsinkin vanhemman sukupolven inkeriläiset ovat ahkeria kirkossa kävijöitä. Kirkko onkin kiitettävästi järjestänyt paluumuuttajille erilaisia kerhoja ja tilaisuuksia. Tämän vuoden tammikuun 16. päivänä Helsingin Malmin kirkossa pidetty Inkerin kirkon 400-vuotisjuhlalle omistettu inkerinsuomalaisten juhlamessu, jossa saarnasi inkeriläinen pastori Arvo Survo, veti kirkkosalin täyteen väkeä.

Myös Venäjällä, siis myös Inkerissä ja Karjalassa, voi nykyään käydä vapaasti kirkossa ja opettaa lapsille uskontoa. Mutta Venäjän valtionuskonto on ortodoksisuus, mikä näkyy vahvasti kaikessa, niin kouluopetuksessa, televisiossa kuin virallisissa vapaapäivissäkin.

Inkerin kirkko on venäläistymässä. Arvostan suuresti Inkerin kirkkoa, enkä vähiten siksi, että se, kuten Arvo Survo saarnassaan asian ilmaisi, ”ei ole mielipiteiden rasittama”, mutta en voi hyväksyä, että se on tietoisesti luopumassa suomen kielen ja suomalaisen identiteetin ylläpitäjän tehtävästä, jota se on menestyksellisesti suorittanut vuosisatoja, kaikkein vaikeimpinakin aikoina.

Inkerin historian tuntemuksesta puheen ollen täytyy todeta, että kansanmuistin siirtäminen jälkipolville on edelleen vanhempien ja isovanhempien kiinnostuksen, tietämyksen ja lapsen uteliaisuuden varassa. Inkeri-aihetta ei käsitellä sen paremmin Suomen kuin Venäjänkään kouluissa. Silti suomen kieltä hyvin taitavilla paluumuuttajalapsilla ja -nuorilla on paremmat mahdollisuudet tutustua kansansa historiaan, koska valtaosa Inkeri-aiheisesta kirjallisuudesta ja tutkimuksista on ilmestynyt suomeksi.

Voidaan aiheellisesti kysyä, olisiko inkerinsuomalaisen kulttuurin elpyminen Venäjällä ollut mahdollista, jos paluumuuttoa ei olisi tapahtunut, jos kaikki Suomeen muuttaneet inkeriläiset (sallitaanko olettamuksessa amerikansuomalaisten ja suomensuomalaisten paluumuutto?) olisivat pysyneet Venäjällä (entä Viron, Ruotsin ja Suomen inkeriläisten vastuu?). Ei olisi. Sen katoamisen tahti olisi hitaampaa, mutta inkeriläiset olisivat venäläistyneet ennen pitkään niin kielellisesti kuin mielellisestikin samalla tavalla, kuin on tapahtumassa nyt.

Kaikki suomenkielinen toiminta, jota Karjalassa tällä hetkellä on, on erittäin arvokasta, mutta sillä pystytään kuitenkin vain ylläpitämään suomalaista kulttuuria, ei elvyttämään sitä. Ainoa asia, mikä mielestäni olisi voinut pelastaa suomalaisuuden niin Inkerissä kuin Karjalassakin, olisi ollut suomenkielisten päiväkotien ja koulujen perustaminen. Mutta, tuntien Venäjän koulupolitiikan, en usko, että tämä inkeriläisyyden pelastamisen edellytys olisi täyttynyt, vaikka joka ikinen inkeriläinen olisi jättänyt muuttamatta Suomeen.

Inkeriläisten, ja muiden Venäjän suomalaisten, paluumuuttoa, sen syitä ja vaikutuksia ei ole vielä juuri tutkittu. Koko aihe on täynnä kysymyksiä, joihin tuskin löytyy varmoja ja yleispäteviä vastauksia. Virhe se ei mielestäni kuitenkaan ollut. 

0 kommentit