mielipide / maaliskuu 1, 2017 - 11:02 / päivitetty maaliskuu 7, 2017 - 15:43

Suomessa ei enää kieliä osata

Pentti Stranius

Suomessa puhutaan suomea, mutta kirjoitetaan sitä aika huonosti. Jopa eri lehtien toimituksissa. Se ei vielä haittaa mitään tai ketään, mutta muu kielitaito on pahasti ruostumassa.

Jostakin syystä meillä ylpeillään sillä, että muka osaisimme kieliä. Osaaminen tarkoittaa vain englantia, usein kökköenglantia, eikä sillä osaamisella ole mitään tekemistä varsinaisen kielitaidon kanssa.

Muuan professori ilakoi menneinä vuosina sillä, että englanti on tullut tiedeyhteisöjä yhdistäväksi kieleksi. Ei siis huolta mitään. Allekirjoittanut vinkkasi siihen, että kontekstit, paradigmat ja muut teoriatkin tulevat sitten rapakon takaa. Sehän se juuri yhdistää tiedemaailmaa ja sulkee pois vastavirrat. Ja nyt kun meillä on Donald Trump, voimme kohta tieteen unohtaakin.

 

Suomi on virallisesti kaksikielinen. Mutta: moniko oikeasti osaa ruotsia, vaikkapa itäisessä Suomessa tai somessa, missä kökköenglanti loistaa. Moniko hallitsee ruotsin ohella muita naapuriemme kieliä? Venäjää, puolaa, saksaa tai viroa? Sanoisin että tuskin prosentti.

Suomi on pieni maa, joka loistaa PISA-tutkimuksissa, monessa mielessä aiheellisesti, joskus aivan aiheetta. Kielitaitomme on nollassa.

Pitkän saksan lukijana ei voi kuin hämmästellä, että joku voisi tutkia aidosti Eurooppaa saksaa osaamatta ja saksalaisia lähteitä käyttämättä.

 

Vain englantia osataan, ja luetaan kouluissa, vain englanniksi kirjoitetaan väitöskirjoja. Saksan ja ranskan kieltä ei enää kouluissa lue juuri kukaan. Puhumattakaan espanjasta, italiasta ja kiinasta. Ranska ja saksa ovat laskeneet katastrofaalisesti ylioppilaskirjoituksissa: tänä vuonna jopa 50—70 prosenttia edellisestä vuosikymmenestä. Kiina kai noussut?

Se supistaa suomalaisten kielitaitoa, näkemyksiä, kulttuuritietoisuutta ja tekee meistä entistä enemmän riippuvaisia yhdestä ja ainoasta vieraasta kielestä ja samalla kulttuurista. Naapurustossamme puhutaan kuitenkin äidinkielenä ihan muita kieliä, ja tarjolla on siis muitakin näkökulmia.

En muista lukeneeni yhtään ruotsinkielistä, saksankielistä tai venäjänkielistä väitöskirjaa vuosikausiin — ja jokaista noista kielistä pystyn sujuvasti tavaamaan, venäjää melkein toisena kotimaisena.

Venäjä on pysynyt koululaisten suosiossa ennallaan, ainakin YLEn uutisoinnin mukaan. Mutta kun otetaan eläköityneet ja eläköityvät suuret ikäluokat huomioon, venäjää ei kohta juurikaan osata. Puutetta ei ole vain tulkeista ja suomentajista, vaan erityisesti kaupan-teollisuuden-kulttuurin parissa venäjää osaavista, niistä jotka pystyvät kielellä kunnolla kommunikoimaan.

 

Vuosien varrella olen tavannut niin sanottuja kansainvälisiä yliopistoimmeisiä Englannista ja Amerikoista. Heillä ei ole mitään sanottavaa mistään muusta kuin omasta erinomaisuudestaan, suppeasta alastaan, kaikista vähiten esimerkiksi Venäjä-tietäjinä, joita monet Oxford-asiantuntijat kuvittelevat oppiarvonsa perusteella olevansa. Kieltä osaamatta.

Ei minusta riitä mihinkään, että pienessä Suomessa suositaan yhtä kieltä kaiken lisäksi tieteen kielenä.

Arvostan professori Jukka Korpelaa syystä, että tämä vaatii gradun ja väitöskirjan tekijöiltä sen maan kielitaitoa, jota tutkitaan, esimerkiksi historiassa.

Myös Arto Mustajoki, emeritus, saa sympatiani ns. ”Naapurin kieli”-projektillaan, joka jo lienee painunut unohduksiin? Mitä pitäisi tehdä? Shto delat? -kysyisi venäläinen.

 

Kirjoittaja on suomalainen FL, kirjailija, Venäjä-tutkija ja freelance-toimittaja.

0 kommentit